Emil Elo

Big City life

Heräsin tänään kuten mihin tahansa muuhun maanantaihin. Uusi viikko emilelona saisi alkaa, taas mennään!

Minä olen minä - medialapsi, jonka tehtävä tässä maailmassa on välittää ihmisille tietoa ja tarinoita. Siitä olen ollut varma yhtä kauan kuin muistan. En tekisi mitään muuta. 

Olin toki kuullut huhuja viikonloppuna Turun DBTL:n pyörinnässä, että yksi saattaisi olla joukostamme poissa. Asia ei vaivannut, olihan kaupungilla kahden päivän ukkonen viihdyttämässä meitä humalaisia juhlijoita. 

Aamutoimillani luin lehtiä, hyöritin Twitteriä ja katsoin televisiosta olympialaisia. Sitten sydän hyppäsi yhden lyönnin yli. 

Mitä vittua. 

City-lehti on lopettanut paperiversionsa tekemisen. Uutta lehteä ei enää tule. 

"Niillähän oli se uudistuskin ihan valmis", oli ensimmäinen ajatukseni. On järkyttävää tehdä suurta projektia turhaan. 

Viime syksynä hyvä ystäväni Jani Mesikämmen päätoimitti erästä urheilulehteä, jonne teimme "rakkaudesta lajiin"-tyyppisesti juttua. Autoimme kaveria ja saimme samalla lähes vapaat kädet tehdä sellaista tarinaa kuin halusimme. Joulukuun numerosta piti tulla paras siihenastisista. 

Olin New Yorkissa marraskuussa, kun sain jutun 'kuolemattomista tarinoista' hotellihuoneessani valmiiksi ja hykertelin itsekseni: "Tämä on minun tärkein artikkelini". Jani oli samoilla linjoilla ja tarina taottiin lopulliseen muottiin Suomessa. 

Lehti ei kuitenkaan koskaan ilmestynyt - kustantaja oli päättänyt vetää julkaisun pois hyllyistä. Teimme turhaa työtä ja se masensi. 

Tiesin siis aamulla mikrotasolla, miten suurta vitutusta City-lehden toimituksessa käytiin läpi. 

Ja kyllä se itseänikin korpesi. Ymmärsin asian, mutta se harmitti silti. Vähän kuin mustikkametsällä alkaisi sataa. "Täällä minä olen, keskellä metsää, ja täällä sataa! Ei jumalauta!" 

Minä ja City-lehti menemme pitkälle. Minä synnyin vuonna 1987, lehti samoihin aikoihin. Isäni oli talossa töissä kun olin lapsi ja vietinkin päiväkodin/koulun jälkeen hetkiä toimituksessa. 

Ne olivat minun ensimmäisiä kertojani. Tiedättehän; taitto-ohjelmat, kalliit kamerat ja näppäimistön pauke.

Oli selvää, että luin lehden aina sen ilmestyessä. Tiesinhän asioita tarinoiden takaa. 

Esimerkiksi Saku Koivun haastattelua ei koskaan julkistettu lehdessä, koska TPS:n silloinen päävalmentaja Vladimir Jursinov perui haastattelun. Miksi? Koska Sakulta piti kysyä "miltä tuntuu asua Suomen perslävessä?" 

Lehti oli ilmeisen ylimielinen, toisin kuin ajat. Lama nujersi ihmisten itsetuntoa yritys kerrallaan, mutta tasaisin väliajoin nuoriso sai unohtaa tulevaisuudettoman tulevaisuuden ja lukea esimerkiksi Walter de Campin outoja seksiartikkeleita. 

Se esitteli toisenlaisen tavan elää. Ei tarvitse rasvata köyttä, jos voi bilettää pintaliitopaikoissa ja elää kuin aito suomalainen juppi. Elämä on lyhyt, lyhennä sitä vielä sykleillä! Herääminen, aamubiletys, lounas, iltapäiväbiletys, päivällinen, iltabiletys, jatkot ja nukahdus. Tadaa! Väliin vähän seksiä, niin elämähän on mahtavaa! 

Ihanan pinnallista ja järjetöntä. Juuri sitä mistä suomalaiset nuoret välittivät lukea. Noin puoli miljoona klyyvaria viikossa.

Samalla lehti toki ajoi paikallistoimituksiaan alas ajan hengen mukaisesti. 

Sitten se nuoriso kasvoi. Lama loppui. Tultiin 90-luvun loppua kohti ja Born Slippy antoi taustatahtia nousukaudelle. Tyyli hieman muuttui, mutta ydin oli yhä selkeä. Kaupunkilehti, jonka tehtävä oli välittää ilmiöitä nuorisolle. 

Minä olin tässä vaiheessa jo yli kymmenenvuotias ja olin saanut ensimmäisiä julkaisujani yleisöosastolle Turun Sanomiin. Valitin pulpeteista, kävin sotaa niitä vastaan. Hävisin sen fasistiselle koululaitokselle, mutta mitä väliä - Turun Sanomat! 

Huomasin, että aivan yhtä vauhdikasta kehitystä ei kuitenkaan tapahtunut City-lehdessä, jonka taitto-ohjelmia, kalliita kameroita ja näppäimistöjen pauketta olin pienempänä ihastellut. 

Lehdestä oli tulossa tylsä.

Se yritti vanhentua lukijoidensa kanssa, mutta samalla uusi sukupolvi veti sitä puoleensa. Kun tarpeeksi kauan tasapainottelet narulla jonkin kanjonin yläpuolella, tiput. 

Ketä oikeasti kiinnostaa, jos ravintolassa on hyvät ominaisuudet lapsille. Kuka aito kaupunkilainen 20-vuotias bilettäjä muka kaipaa lapsia? Se on keski-ikäisten juttuja. 

Niiden vanhojen lukijoiden.

Ja niin se lehti sitten hiljalleen 2000-luvulla tippui narulta. Toki ikätoverini tulivat samaan vaunuun kanssani ja alkoivat myös lukea City-lehteä. Olihan se sentään "City-lehti". Mutta minä tiesin sen olevan varjojen mailla. Aika ajoin pitkät artikkelit olivat kultaa, mutta täytteenä oli todellista höttöä. 

Luin kuitenkin jokaisen numeron, olihan kyseessä minulle Se lehti, joka antoi minulle ekakerran. 

Ymmärrätte varmaan jo, että tämän aamun tieto harmitti siis myös minua. City-lehden paperiversion poistuminen ei ole minulle mikään mahdoton pala purtavaksi. Tuntuu vain niin perhanan typerältä päästää kaikki materiaali internetin syövereihin karkuun. 

Ystäväni kirjoitti Facebookissa hyvin:

"Jos printti-City siirrettäisiin sellaisenaan verkkoon, ei kukaan lukisi siitä niitä osia joita journalismiksi kutsutaan."

Onko jonkin deittipalvelun ylläpitäminen enää hauskaa? 

Nykypäivän nuoriso elää alkuperäisen City-lehden mukaisesti sykleissä. Se ei kuitenkaan enää rekisteröi tietoa samalla tapaa kuin ennen. Tietoa tästä, tuosta ja napsitaan vielä tuolta. Netissä siitä syntyy helposti sekasorto. Klikataan sitä raflaavinta otsikkoa ja unohdetaan se sisältö heti uuden klikin tultua verkkokalvoille. 

Nuorelle ihmiselle oli hyväksi ottaa edes kerran jokin fyysinen lehti käteensä, lukea se kannesta kanteen ja keskittyä rekisteröimään artikkeleita mieleensä. 

Internet ei kuitenkaan voittanut City-lehteä yksinään. Osasyyn saa ottaa toimitus itsessään. Se ei kyennyt löytämään 2000-luvun puolivälissä oikeaa rakoa, vaan sen status oli kokemassa suurta inflaatiota. 

Uudistus tehtiin liian myöhään, taistelu oli jo hävitty. Se syö, kun potentiaalia hukataan. Syy on kuitenkin ymmärrettävä: Maailma muuttuu. Syklit lyhenevät. 

Onhan tämä kuitenkin hieman hieman surullista. Missä taitto-ohjelmat, kalliit kamerat ja näppäimistön pauke?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Jukka Mäkinen

Hyvä Emppu, heti karuselliin.
Muista varoa hyppylasia.

Käyttäjän jheyno kuva
Jouko Heyno

Paperilehtien kuolemalle on raadollinen syys: Niiden taso on laskenut. Kun aikaisemmin vaikkapa HeSan kulkemiseen kului koko ruokatunti, sen asiasisällän saa kahlattua nykyisin läpi alle vartissa, ja siitäkin kuluu suurinosa sarjakuviin. Paperilehdet keskittyvät nykyisin isoihin kuviin, isoihin otsikoihin ja isoihin fontteihin. Asiasisällölle ei panna painoa hitusenkaan vertaa.

Toimituksen poiminnat