Emil Elo

Hieno illuusiomme

Söin viime kesänä aamupalaa Helsingissä, kun postin seasta löytyi ehdotus omasta kummilapsesta. Sellainen, jolle annetaan kerran kuukaudessa rahaa, ja hän (plus avustusjärjestö) hyötyvät sijoituksesta erilaisin tavoin. 

Hylkäsin nopeasti idean ja jatkoin ruokailua auringonpaisteen tulviessa asuntooni. En oikeastaan antanut ajatukselle edes mahdollisuutta. 

Minulla oli vapaapäivä ja päätin käydä ostamassa itselleni vaatteita, jotta olisi jotain muutakin päällepantavaa kuin mitä jo valmiiksi pursuava vaattekaappini tarjosi. Löysinkin nopeasti itseäni miellyttäviä vaatteita ja palkitsin tehdyn työn syömällä ulkona. 

Vasta valmistettu, tuore ruoka tekee aina hyvää. Minä tarvitsin sitä, jotta saisin siitä energiaa ja hyvää mieltä. Päätin siis suunnata Galleriaan etsimään sopivaa ruokailupaikkaa.

Kämpin kulmilla törmäsin "feissariin". Olisi halunnut minun itse tienaamiani rahojani johonkin, jota en jaksanut edes kuunnella. Kunhan hymyillen väitin kiireen olevan päällä. 

"Ei helvetti, jatkuvasti nuokin tulevat naamalle", mietin siinä kiirehtiessäni. 

Ravintolan nurkasta löysin lehden, jonka yhdessä artikkelissa kerrottiin taas jossain sodittavan. Kun on syntynyt vuonna 1987 ja kasvanut internetin kokoisessa maailmassa, sodat eivät enää hirveästi säväytä. Kunhan mukakauhistelee ja mukamyötäelää. 

Jumalauta, 24 vuotta mittarissa ja kaksi lamaa koettuna. On tässä ongelmia ollut vähän jokaisen lähipiirissä, tarvitseeko sitä nyt jokaiseen maailman suruun yhtyä? Lisäksi veroäyrein tuen keskusta-puolueen ylläpitämää illuusiota Suomen "asuttamisesta". Ja vielä jonnekin Eurooppaan pitäisi lykätä rahaa.

"Eikö siinä ole tarpeeksi?", puhisin.  

Myöhemmin kävin vielä Suomenlinnassa ystäväni kanssa ja syömässä uudestaan ulkona. "Ei se liesituuletinkaan toimi kunnolla, joutuisi vain savunhajussa nukkumaan", selittelin pääni sisällä. 

Tulin lopulta kotiin ja löysin saman kummilapsihakemuksen siitä pöydältä. Päätin nopeasti sitten vilkaista niitä summia, jotka eivät nyt päätä huimanneet. Muutama kymmenen euroa kuukaudessa. 

Laskin kuluttaneeni vapaapäiväni aikana noin 200 euroa. 

Minulla on ikäisekseni ihan hyvä tulotaso - keskivertosuomalaista korkeampi. Omistan auton ja asunnon. Saan matkustaa kun haluan ja syödä sellaista ruokaa kuin itse tunnen tarvitsevani.

Tein nopeasti päätöksen, että tämä kortti käännetään ja valitsin itselleni kummilapsen. Luulin pelastavani maailmaa palanen kerrallaan, kun nyt kerran ihan rahaa laitettiin peliin.

David, 11, valikoitui lopulta minulle sopivaksi. Urheilusta pitävä kolumbialainen, joka elää esimerkiksi ilman vettä ja sähköä. Ruksasin kaavakkeesta hänelle joka kuukausi 35 euroa. Siitä avustusjärjestö World Vision ottaa 6 % hallintokuluihin, varainhankintaan 10 % ja viestintäjaosto saa 7 %. 

Ohjelmaan itsessään siis menee 77 % tuosta rahastani. Kyseinen järjestö on voittoa tavoittelematon. 

Sain illalla vielä kutsun saapua erääseen läheiseen anniskeluravintolaan istumaan. Kerroin Eirassa asuvalle toimittajaystävälleni tehneeni päätöksen antaa osan tuloistani Kolumbiaan täysin tuntemattomalle lapselle. 

"Miksi? Mitä sinä siitä saat?", oli ensimmäinen kysymys.

"Niin, en varmaan mitään", sanoin takaisin. 

Enkä minä siitä mitään tietenkään saanutkaan. Kunhan meni rahaa tililtä ja minä jatkuvasti kuvittelin pelastavani maailmaa palanen kerrallaan. 

Olin kerran kuussa kuin Eddie Vedderin säveltämä kappale: Täynnä hyvää.

Sitten sain Davidilta kirjeen. Hän kertoi elämäntarinansa minulle piirtäen ja ruksimalla oikeista vastausvaihtoehdoista oikean.

Esimerkiksi: Äiti on lähtenyt [ ], Isä on lähtenyt [x]. Käyn koulua [ ], En käy koulua [x].

Ymmärsin hyvin nopeasti, että David on mukava tyyppi, joka ihan aidosti elää jossain päin maailmaa. Hän herää vain hyvin eri tavalla "vapaapäivinsä" kuin minä tuona eräänä kesäisenä päivänä heräsin. Hän viettää näitä päiviä hyvin eri tavalla kuin minä niitä vietän. Yhtäläistä meillä oli se, että molemmat menemme nukkumaan ilman liesituuletinta. 

Ja se, että David haluaisi myös isona käydä kouluja ja ansaita rahaa; "jotta saisi syödä." Kunnianhimoinen kundi siis. 

Nykyään minun tililtäni ei enää vain lähde rahaa. Olen ymmärtänyt, että turhaan haihattelen maailman pelastamisesta pala kerrallaan vain antamalla jonkun tietyn prosentin tuloistani jonnekin. 

En minä siitä vieläkään mitään aineellista saa vastapainoksi. Kuitenkin, aina kun huomaan tililtäni häipyneen suoraveloituksen myötä pienen summan jonnekin tuntemattomaan paikkaan, saan jotain.

Ehkä se on sitä ymmärrystä minun vaatteideni, ravintolaruokani ja vapaan Suomenlinnan-kierrokseni vastapainosta. Eikä minun tarvitse pyytää anteeksi hyvää elintasoani, kattoa pääni päällä tai oikeusvaltiota, jossa elän. Sehän on suuri lahja. Sellainen pehmeä paketti jouluna - ymmärtää arvon vasta kylmällä säällä.

Maailmaa ei todellakaan auteta vain lykkäämällä rahaa johonkin. Viime viikolla uutisissa levisi video pojista, jotka kaatoivat mummon ojaan samalla kun kyseiset idiootit nauroivat kameralle. 

Nuhtelun sijaan ehdotan pojille pakollista kummilapsi-ohjelmaa.

Kirjeenvaihto esimerkiksi kenialaisen lapsen kanssa saattaisi avata silmiä paljon enemmän kuin hyvinvointiyhteiskuntamme voi koskaan avata. 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Toimituksen poiminnat